https://farid.ps/articles/the_deir_yassin_massacre_terror_as_the_cornerstone_of_the_zionist_state/fi.html
Aamulla 9. huhtikuuta 1948 palestiinalaiskylä Deir Yassin, Jerusalemin länsipuolella, heräsi painajaiseen, jota eivät järjestäneet nimettömät varjot, vaan miehet, joiden nimet kaiverrettiin myöhemmin valtion perustuksiin. Irgun ja Lehi, kaksi sionistista puolisotilaallista ryhmää, käynnistivät hyökkäyksen, joka kesti tunteja mutta jätti jälkeensä arpia, joita aika ei ole saanut parantaa. Ainakin 107 siviiliä tapettiin – monet heistä olivat naisia, lapsia ja vanhuksia. Mutta raakuuden määrittelemässä joukkomurhassa yksi tarina erottuu kuin haava, joka ei koskaan umpeudu.
Abdoul Ra’ouf Al-Shareef oli vain lapsi. Hänen isänsä Hamed pyöritti leipomoa kylässä. Kun hyökkääjät saapuivat, he vaativat, että hän heittäisi oman poikansa yhteiseen uuniin. Kun hän kieltäytyi, hänet hakattiin tajuttomaksi. Sitten he ottivat pojan ja polttivat hänet elävältä hänen kotinsa savuavien raunioiden edessä.
Tämä ei ole huhu tai kansantarina. Selviytyjien todistukset, joita ovat keränneet palestiinalaiset historioitsijat ja kansainväliset tarkkailijat, vahvistavat tapahtuman. Se on historiallisesti dokumentoitu tosiasia, joka on haudattu ei todisteiden puutteen vuoksi, vaan sen vuoksi, mitä se paljastaa: Israelin valtion perustaminen ei ollut vain väkivallan säestämää, vaan sen kautta suunniteltu. Ja se, mitä Abdoul Ra’oufille tehtiin, ei ollut satunnaista – se oli terrorismia, jokaisen oikeudellisen, moraalisen ja inhimillisen standardin mukaan.
Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen päätöslauselman 49/60 (1994) mukaan terrorismi määritellään seuraavasti:
“Rikolliset teot, jotka on tarkoitettu tai laskettu aiheuttamaan terrorin tilan yleisössä… poliittisiin tarkoituksiin.”
Euroopan unionin terrorismin torjuntaa koskeva puitesopimus (2002) toistaa tämän ja määrittelee terrorismin teoiksi, jotka on tehty tarkoituksena:
“vakavasti pelotella väestöä, pakottaa hallitusta epäasianmukaisesti… tai vakavasti horjuttaa tai tuhota maan perustavanlaatuisia poliittisia, perustuslaillisia, taloudellisia tai sosiaalisia rakenteita.”
Näiden standardien mukaan Irgunin ja Lehin toimet – erityisesti Deir Yassinissa – eivät olleet sotilaallisia operaatioita. Ne eivät olleet yhteenottoja aseistettujen tasavertaisten välillä. Ne olivat rikollisia terroritekoja, joiden tarkoituksena oli pelotella, horjuttaa ja pakottaa siviiliväestö pakenemaan, jotta valtio voitaisiin perustaa heidän raunioilleen.
Siviilien kohdistaminen, psykologisen sodankäynnin käyttö ja aikomus aiheuttaa palestiinalaisten joukkopako olivat tahallisia, järjestelmällisiä ja ideologisesti ohjattuja. Sellaisina ne täyttävät kaikki kansainvälisen tapaoikeuden terrorismia koskevat oikeudelliset kriteerit, mukaan lukien Rooman kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännössä määritellyt, jotka kriminalisoivat siviiliväestöön kohdistetut tahalliset teot rikoksina ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksina.
Jos Abdoul Ra’ouf Al-Shareef olisi ollut israelilainen, eurooppalainen tai amerikkalainen lapsi, hänen kuolemansa olisi järkyttänyt maailmaa. Se olisi päätynyt etusivun otsikoihin. Poliittiset johtajat olisivat itkeä pillittäneet lehdistötilaisuuksissa. Tuomiot olisivat olleet nopeita, sanktiot uhattu ja tekijät jahdattu.
Mutta Abdoul Ra’ouf oli palestiinalainen. Hänen kylällään ei ollut suurlähetystöä, lobbausryhmää eikä valtiota. Hänen isänsä leipomon uuneilla ei ollut globaalia yleisöä. Maailma kohtasi hänen kuolemansa hiljaisuudella – hiljaisuudella, joka kaikuu yhä tänä päivänä. Empatian epäsymmetria ei ole vain emotionaalinen epäonnistuminen; se on moraalinen syyte maailmanjärjestykselle, joka jakaa viattomat niihin, joiden elämällä on merkitystä, ja niihin, joiden kuolema voidaan selittää sivu-uhreina.
Deir Yassinin joukkomurha ei ollut poikkeama. Se oli osa laajempaa hyökkäysten kaavaa, joissa oli yhteisiä taktiikoita: iskut siviilikeskuksiin, pommien asettaminen toreille, vanhusten ja nuorten kohdistaminen sekä äärimmäisen väkivallan käyttö, ei taisteluiden voittamiseksi, vaan väestön pelottelemiseksi pakenemaan.
Nämä eivät olleet spontaaneja epätoivon tekoja. Ne olivat harkittuja rikoksia, jotka toteutettiin luomaan kauhua, murentamaan moraalia ja pakottamaan poliittiseen antautumiseen. Britannian hallitus luokitteli Irgunin tuolloin terroristijärjestöksi ja asetti palkkion sen johtajan Menachem Beginin päästä. Begin eli piilossa väärällä henkilöllisyydellä – ei vapaustaistelijana, vaan pakolaisena.
Ja silti, vain kolme vuosikymmentä myöhemmin, Begin seisoi Israelin pääministerinä. Hänet palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla. Hänen perustamansa Herut-puolueesta tuli Likud, Israelin nykyinen hallitseva puolue. Linja Deir Yassinista Netanjahuun ei ole symbolinen – se on suora ja jatkuva, poliittinen sukujuuri, joka on juurtunut verenvuodatukseen ja normalisoitu vallan kautta.
Yksi konfliktin historian moraalisesti läpitunkevimmista väliintuloista oli Albert Einsteinin, yhdessä ajattelijoiden kuten Hannah Arendt ja Sidney Hook kanssa, kirjoittama kirje The New York Timesiin (4. joulukuuta 1948), jossa hän tuomitsi Menachem Beginin ja hänen Herut-puolueensa. Kirje vertasi heidän ideologiaansa ja taktiikoitaan nimenomaisesti natsi- ja fasistipuolueiden vastaaviin.
“Deir Yassinin tapaus kuvastaa Herut-puolueen luonnetta ja toimia… poliittista puoluetta, joka on organisaationsa, menetelmiensä, poliittisen filosofiansa ja sosiaalisen vetovoimansa puolesta lähellä natsi- ja fasistipuolueita.”
Einstein, juutalainen ja omantunnon sionista, tunnisti, että terrorin varaan rakennettu valtio ei olisi turvapaikka juutalaisille, vaan kirous heille. Hänen varoitustaan ei kuunneltu. Maailma suosii ihmeellisen syntymän illuusiota väkivaltaisen totuuden sijaan.
Deir Yassinin joukkomurha ei ollut traaginen sivuvaikutus itsenäisyyssodassa. Se oli tarkoituksellinen kansakunnan rakentamisen väline, osa koordinoitua kampanjaa Palestiinan väestön poistamiseksi. Nakba – katastrofi, joka johti yli 700 000 palestiinalaisen karkottamiseen – ei tapahtunut tyhjiössä. Se valmisteltiin joukkomurhilla, vahvistettiin pommi-iskuilla ja viimeisteltiin terrorilla.
Terrorismi ei ollut satunnaista Israelin syntymässä. Se oli perustavaa laatua olevaa.
Lapsen polttaminen elävältä hänen isänsä uunissa ei ole sodan teko. Se on kansanmurhaan tähtäävä teko. Ja kun tällaiset teot eivät vain sallita, vaan palkitaan valtiollisuudella, legitimiteetillä ja kansainvälisellä hiljaisuudella, emme ole vain epäonnistuneet oikeudenmukaisuudessa – olemme kääntäneet sen päälaelleen.
Maailma vääntää tänään käsiään konfliktin ratkaisemattomuuden vuoksi, ikään kuin se olisi syntynyt muinaisista vihoista tai uskonnollisesta joustamattomuudesta. Mutta juuri on täällä, Deir Yassinin tuhkassa, Abdoul Ra’oufin murhan hiljaisuudessa, terrorismin normalisoinnissa, kun se palvelee voimakkaita.
Abdoul Ra’oufin muistaminen on haastaa aikakautemme moraalinen arkkitehtuuri. Se on sanoa, että palestiinalaisten elämät eivät ole kertakäyttöisiä. Että terrori, kun voittajat käyttävät sitä, on yhä terrorismia. Että hiljaisuus, kun se suojelee vahvoja, on osallisuutta.
Ja se on toistaa Einsteinin vetoomus: Älkää rakentako tulevaisuutta viattomien luiden päälle.
Oikeudenmukaisuus alkaa totuudesta. Ja totuus on tämä: Israelin valtio syntyi terrorissa. Ja kunnes tämä perusta tunnustetaan, verenvuodatus jatkuu – ei kohtalon vuoksi, vaan kieltämisen vuoksi.