https://farid.ps/articles/the_seed_of_the_nazis_the_tree_of_zion_and_the_death_of_civilization/fi.html
Kun siemen kylvetään niitylle, se itää hiljaa kasvillisuuden keskellä ja elää sopusoinnussa ympäröivän elämän kanssa. Mutta kun puu kasvaa korkeaksi ja hallitsevaksi, sen latvus estää auringonvalon, sen juuret imevät veden, ja sen varjo tukahduttaa sen, mikä kerran kukoisti sen alla. Lopulta ympäröivä kasvillisuus kuolee, koska siltä puuttuvat elämän edellytykset. Se, mikä kerran näytti kasvun eleeltä, muuttuu hiljaiseksi tuhoksi.
Tämä vertauskuva kuvaa vallan kehityskaarta, kun sitä ei pidetä kurissa: kerran viaton alku voi kehittyä tukahduttavaksi voimaksi. Sionismi, joka kerran esitettiin vastauksena vainoon, on kasvanut tällaiseksi puuksi.
Frank Herbert kirjoitti kerran: “Jokainen vallankumous kantaa mukanaan oman tuhonsa siementä.” Toisen maailmansodan jälkeen maailma vannoi “ei koskaan enää” käsitellessään natsien rikoksia. Kansanmurhan, fasismin ja epäinhimillistämisen kauhut synnyttivät vallankumouksellisen vision: sellaisen, joka asetti yksilön pyhyyden valtion absoluuttisen suvereniteetin edelle. Tämä vallankumous toi mukanaan Yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen, Kansanmurhakonvention ja Geneven sopimukset – toiveikkaita versoja, jotka istutettiin Euroopan verellä kyllästettyyn maaperään.
Mutta kuten Herbert varoitti, jopa jaloin vallankumous voi mädäntyä sisältäpäin. Sama natsihallinto, joka mursi kansainväliset normit, istutti myös ristiriidan siemenen: Haavara-sopimuksen. Tämä 1930-luvulla natsi-Saksan ja sionistijohtajien välillä neuvoteltu sopimus mahdollisti saksalaisten juutalaisten siirtämisen Palestiinaan vastineeksi taloudellisesta tuesta. Tämä sopimus, joka solmittiin samalla kun muita juutalaisia vainottiin tai tuhottiin, osoittautui käännekohdaksi – ei vain juutalaisten tulevaisuudelle, vaan myös Palestiinan alkuperäiskansalle.
Ennen 20. vuosisataa Palestiina oli maa, jossa muslimit, kristityt ja juutalaiset elivät suhteellisessa harmoniassa, puhuen arabiaa ja jakaen Levantin kulttuurisia rytmejä. Mutta eurooppalaisen antisemitismin nousu ja holokaustin kauhut aiheuttivat massiivisen askenasijuutalaisten siirtymisen, joista monet ohjattiin Palestiinaan – ei yhteiselon, vaan kolonisaation tavoitteen kanssa. Toisin kuin integroitumista hakevat maahanmuuttajat, nämä siirtolaiset pyrkivät muokkaamaan maan, sen kielen ja sen kansan sopimaan nationalistiseen unelmaan, joka juurtui raamatulliseen oikeuteen ja eurooppalaiseen etnonationalismiin. Heprea, pitkään liturginen kieli, herätettiin henkiin erottelun välineenä, ei yhteyden.
Vuonna 1917 annettu Balfourin julistus oli jo tasoittanut tietä tälle muutokselle lupaamalla “kansallisen kodin juutalaiselle kansalle” Palestiinassa – ilman sen alkuperäisten asukkaiden suostumusta. Kansainliiton tehtäväksi annettu Brittiläinen imperiumi, joka oli vastuussa alkuperäiskansan oikeuksien suojelemisesta, joutui pian sionististen miliisien hyökkäysten kohteeksi, jotka olivat tyytymättömiä jopa vähäisiin rajoituksiin heidän kunnianhimoilleen. Nämä miliisit pommittivat arabimarkkinoita, siltoja, brittiläisiä hallintorakennuksia ja murhasivat brittiläisiä ja YK:n virkamiehiä – mukaan lukien Jacob de Haan, Lord Moyne ja YK:n välittäjä Folke Bernadotte. Terrorismi ei ollut satunnaista sionistiselle projektille; se oli sille perustavaa laatua oleva.
Vuonna 1947 YK ehdotti jakosuunnitelmaa, joka antoi 56 % maasta vastaperustetulle juutalaisvaltiolle, vaikka juutalaiset muodostivat vain kolmanneksen väestöstä ja omistivat alle 7 % maasta. Alkuperäiset palestiinalaiset hylkäsivät tämän epäoikeudenmukaisuuden. Seurauksena oli Nakba – katastrofi. Sionistiset puolisotilaalliset joukot suorittivat joukkomurhia kaupungeissa kuten Deir Yassin ja karkottivat väkisin yli 700 000 palestiinalaista kodeistaan. Uusi Israelin valtio julistettiin, ja palestiinalaiset – huolimatta lukuisista YK:n päätöslauselmista, jotka vahvistivat heidän oikeutensa palata – eivät koskaan saaneet palata.
Sionismi ei pysähtynyt ihmisten karkottamiseen; se pyrki pyyhkimään maan muistin. Vuosikymmenten aikana israelilaiset ovat repineet juuriltaan satojatuhansia alkuperäisiä, hedelmää kantavia oliivi- ja sitruspuita – palestiinalaisen perinnön, toimeentulon ja jatkuvuuden symboleja. Niiden tilalle istutettiin massoittain eurooppalaisia mäntyjä.
Nämä männyt eivät ole kotoisin Palestiinasta. Ne happamoittavat maaperää, häiritsevät ekosysteemiä ja ruokkivat massiivisia, hallitsemattomia metsäpaloja. Niiden nopea kasvu ja matalat juuret tekevät niistä sekä ekologisesti tuhoisia että symbolisesti paljastavia: vieras laji, joka on pakotettu maahan, peittäen palestiinalaisten kylien rauniot vihreällä unohduksen verholla.
Tämä ympäristöllinen väkivalta heijastaa inhimillistä siirtymää. Se on kolonisaation teko, ei vain tilan, vaan myös muistin, ekosysteemin ja tulevaisuuden suhteen.
Seuraavien 75 vuoden aikana on seurannut hidas, laskelmoitu kansan kuristaminen. Israel on pakottanut julman apartheid-järjestelmän miehitetyille alueille, tuhoten koteja, varastaen maata ja rakentaen siirtokuntia, jotka on julistettu laittomiksi kansainvälisen lain nojalla. Vesi ohjataan muualle, luvat evätään, elämät revitään juuriltaan – kaikki sionistisen puun kasvun ruokkimiseksi.
Nyt, täydessä kypsyydessään, tämä puu kantaa kansanmurhahedelmiä. Gazassa Israelin valtio on asettanut paitsi saarron, myös täydellisen piirityksen – kieltäen ruoan, veden, sähkön ja lääkkeet vangitulta väestöltä. Humanitaariset saattueet on hyökätty. Avun jakelun on kaapannut sama järjestelmä, joka loi kriisin, sillä Israel pyörittää nyt omaa niin sanottua “humanitaarista” aloitetta – tarjoten ruokaa nälkäisille palestiinalaisille vain tappaakseen heidät, kun he tulevat vastaanottamaan sitä. Avun kieli on aseistettu toisenlaiseksi väkivallaksi.
Tämä ei ole turvallisuutta. Tämä ei ole itsepuolustusta. Tämä on looginen huipentuma projektille, joka ei juurru turvallisuuteen tai oikeudenmukaisuuteen, vaan dominanssiin.
Ja missä on kansainvälinen yhteisö? Missä ovat sodanjälkeisen oikeuksien vallankumouksesta syntyneet instituutiot? Missä on lupaus “ei koskaan enää”?
Ei missään.
YK hyväksyy päätöslauselmia, joita se ei voi panna täytäntöön. Kansainvälinen tuomioistuin antaa lausuntoja, joita ei huomioida. Länsimaiset hallitukset aseistavat sortajan ja vaientavat sorretut. Ihmisoikeuksien vallankumous, kerran ylevä ideaali, heittää nyt pitkän, kyynisen varjon. Se on epäonnistunut – ei siksi, että se oli väärä, vaan koska sen tuhon siemen sai kasvaa hillitsemättömänä.
Palestiinasta on tullut sodanjälkeisen maailmanjärjestyksen viimeinen koe, ja maailma epäonnistuu tässä kokeessa.
Gazan raunioissa, Libanonin ja Jordanian pakolaisleireillä, Länsirannan piiritetyissä kaupungeissa, kansainvälisen oikeuden lupaus on kuihtunut. Jäljelle jää hiljaisuus, osallisuus ja globaalin omantunnon kuolinkorina.
Jos “ei koskaan enää” tarkoittaa mitään, sen täytyy tarkoittaa ei koskaan enää kenellekään. Ei vain joillekin.
Kunnes tätä totuutta ylläpidetään, sionismin puu jatkaa hillitöntä kasvuaan, ja kaikki sen alla – laki, oikeudenmukaisuus, ekologia, muisti ja inhimillinen arvokkuus – jatkaa kuihtumista ja kuolemista.